Mahtoikohan Jeesus maan päällä
eläessään katsella joskus nukkuvia opetuslapsiaan hymy huulillaan
ja miettiä heidän erilaisia luonteenpiirteitään? Pietarin
tempperamenttia, Tuomaksen epäuskoa, Juudaksen petollisuutta. Ehkä
Bartolomeus oli pelokas ja Taddeus ujo. Johannes intomielinen,
Matteus jääräpää tai Andreas ylivilkas.
Ja näiden luonteeltaan ehkä hyvinkin
erilaisten miesten varaan Jeesus laski seurakuntansa perustuksen.
Mutta yksi piirre heitä ainakin yhdisti: rakkaus Jeesukseen – ja
se sai heidät jättämään oman mukavuusvyöhykkeensä ja lähtemään
matkalle, joka muutti maailmanhistoriaa. He laittoivat henkensä
alttiiksi, jotta evankeliumi saavuttaisi niin monia kuin vain
mahdollista.
Apostolien tekojen toisen luvun 7
viimeistä jaetta kertovat meille, mihin perustui alkuseurakunnan
yhteys: opetukseen, leivän murtamiseen, rukoukseen, ylistykseen,
Herran pelkoon, yhteiseen omaisuuteen, yksimielisyyteen, iloon,
kiitollisuuteen ja vilpittömyyteen.
Meillä on palasia tästä,
mutta olemme kuitenkin postmodernin aikakauden eläjinä
suurinpiirtein valovuoden päässä siitä, millainen alkuseurakunta
oli. Alkuseurakunnan tiiviiden, eri sukupolvia yhdistäneiden
kotikokoontumisten sijaan on vuosisatojen mittaan ryöminyt ponäkkä
kokouskulttuuri, jossa rakennukset ja ohjelmisto ovat pitkälti
syrjäyttäneet tärkeimmän: Jeesuksen. Siitä, mikä näkyy
ulospäin, on tullut tärkeämpää kuin se, mitä on pinnan alla. Mikä saisi tämän lopunajan seurakunnan saavuttamaan edes jotain
siitä, mitä oli alussa; aidon yhteyden niin Jumalaan kuin
ihmiseenkin? Siinä riittää haastetta tähän päivään ja
tulevaisuuteen.
Mahtaako Jeesus katsella nytkin eri
karsinoissa elävää sekalaista seurakuntaansa hymy huulillaan,
tuntien jokaisen erikoisuuden ja ainutlaatuisuuden? Tuon katseen alla
on seurakunnan hyvä elää ja mennä eteenpäin ja toteuttaa
tehtävää, jota eivät edes kuluneet vuosisadat ole muuttaneet
mihinkään.
