Kun tulimme kotiin, vanhempi poikamme 16 v. totesi, että hän on sitten ollut aikuinen jo pari vuotta. Olin mykistynyt. Poikani oli ymmärtänyt näin tärkeän asian niin nuorena, kun itselläni prosessi käynnistyi vasta yli parikymppisenä, kun itse tulin äidiksi. Siinä ihmetyksessä ja kivussa joutui kohtaamaan myös oman sydämensä varjoja ja tajusin, että omat vanhemmat saattoivat tulla vanhemmiksi vielä paljon huonommin eväin ja voimavaroin, kuin mitä itse koin tulleeni.
Olemme pitkälti vanhempina - ja ihmisinä muutenkin - omien kipujemme ja mahdottomuuksiemme summa, ikäänkuin oman historiamme ja elämämme uhreja. Monesti huonot kokemuksemme "nimeävät" meitä paljon enemmän, kuin hyvät. Mutta on mahdollista päästä niistä vapaaksi.
Jeesus lupasi, että jonka Hän tekee vapaaksi, se on todella vapaa. Anteeksiantamattomuus on aina vankila. Ja siellä vankilassa päämme sisällä istuu myös anteeksiantamattomuutemme kohde. Tuo ihminen kulkee kaikkialle mukanamme, menimmepä fyysisesti hänestä niin kauas kuin voimme, kunnes päästämme anteeksiantaessamme hänet ja itsemme vapaaksi. Kunnes olemme tulleet sille paikalle, jossa olemme valmiit armahtamaan sekä toisia ihmisiä että itseämme.
Anteeksiantamattomuudessa vanhempia kohtaan piilee myös sellainen lainalaisuus, että meissä alkaa näkyä ne piirteet, joita vanhemmissamme inhoamme. Se, minkä toisessa ihmisessä tuomitsemme, alkaa omassa elämässämme nousta pintaan.
Riippumatta siitä, mitä vanhempamme ovat tehneet, ovat he elossa tai eivät, meidän tulisi lapsina antaa heille anteeksi. Ja jos se tuntuu mahdottomalta ajatukselta, muistetaan, että Jumala on nimenomaan erikoistunut meidän elämämme mahdottomuuksien kääntämisessä mahdollisuuksiksi.
Anteeksiantaminen auttaa myös näkemään oman syyllisyyden. Kun suostumme antamaan anteeksi sille, joka on kohdellut meitä väärin, silmämme avautuvat näkemään, että olemme itsekin kohdelleet toisia ihmisiä väärin. Sen näkeminen ja hyväksyminen auttaa suunnattomasti anteeksiantoprosessissa. Kun armahdamme toisia, kykenemme armahtamaan itseämmekin.
